Tässä on paikkatietoalan toimijoilla peiliin katsomisen paikka. Paikkatietopoliittinen selonteko pyrki vuonna 2018 arvioimaan mihin suuntaan toimintaa tulisi kehittää. Selonteon toimenpiteet ovat kuitenkin jääneet toteuttamatta. Paikkatietotoimijat ovat jääneet pesemään toistensa paitoja hallinnon siilorakenteisiin.
Ihmiset voidaan pitää mukana digitalisaatiossa hyödyntämällä sijainnin moninaiset lisäarvot toimintaprosessien uudistamisessa. Miten tämä tehdään?
Katsotaan taaksepäin. Ennen kuin kartat muuttuivat digitaalisiksi niitä väsättiin karttoja kansallisiin tarpeisiin Maanmittauslaitoksessa ns. yleisinä kartastotöinä. Kuntien ja erityisesti rakennusalan hankkeiden yhteydessä tuotettiin tarkempia suurimittakaavaisia versioita sieltä missä juuri rakennettiin. Teemakarttoja tehtiin eri tarpeisiin organisaatiokohtaisesti ja niihin kerättiin poikkileikkauksia teematiedoista. Tekemiseen oli ohjeet ja osaaminen.
Kiinteistörekisteri oli toteutettu digitaaliseksi varhain, mutta kartat kiinteistöistä piirrettiin muoveille ja papereille. Paikkatietoja kerättiin kartoille pitkälti julkisten toimijoiden toimesta tai näiden laatiman ohjeistuksen mukaisesti. Alalla oli useita vientikykyisiäkin yrityksiä, jonka kävivät kartoittamassa Afrikassa ja Aasiassa ja vähän Euroopassakin. Näitä hankkeita tuettiin menestyksellä mm. Maanmittauslaitoksen ja silloisen Geodeettisen laitoksen toimesta. Suomessa oli huippuosaamista ja siitä oltiin kiinnostuneita muuallakin.
Sitten 1980-luvun paikkatietoteknologiaa on otettu käyttöön maassamme ilman kovinkaan kattavaa yhteistä näkemystä. Yhteiskäytöstä on puhuttu ja Inspireä koitettu toteuttaa nöyrästi. Eri organisaation ovat kuitenkin kehittäneet omaa toimintaansa hyvinkin itsenäisesti ja varsinkin isompien organisaatioiden, kuten kaupunkien osalta pääasiassa vain omiin tarpeisiin katsoen. Samoja asioita on kehitetty useampaan kertaan monen eri toimijan toimesta. Isossa kuvassa ei ole nähty rationalisoinnin mahdollisuuksia. Eikä niitä ole edes etsitty. Vientikyvykkyydet ovat hiipuneet.
Nyt onkin siis korkea aika tarkastella näitä rakenteita. Kuka tekee mitä 2020-luvulla Suomessa? Paikkatietoa syntyy joka puolella. Niitä käytetään yhä innovatiivisemmin ja se voi olla yksi digitalisaation kiihdyttimistä. Mutta onko tiedon ylläpidossa ja hallinnoinnissa päällekkäisyyttä? Onko mahdollista luopua joistain julkisista tietojen keruun panostuksista, kun tietoa on saatavilla muutenkin? Voiko markkinaehtoinen tiedonkeruu ja tarjonta olla tehokkaampaa?
Ihan ensimmäiseksi tarvittaisiin siis tuoreet säännöt ja periaatteet siitä mitä tietoja kerätään, miten niitä tulee kerätä ja kenen toimesta. Lähtökohtana tulisi tietty olla todelliset tarpeet nyt ja myös tulevaisuudessa. Kosketus tietojen käyttäjiin on ollut melkoisen kaukainen ja vanhoihin toimintamalleihin perustuvaan tiedonkeruuseen on haettu perusteluja ilman kunnon selvityksiä muuttuneista tarpeista. Tiedon avaamisen innostuksessa asiakkaiden tarpeet ovat unohtuneet entisestään. Asiakkaan nimeäminenkin on ollut ylivoimaista.
Tarvitsemme tutkimusta ja kehitystoimintaa, joka lähtee digitaalisen yhteiskunnan tarpeista. Teknologian tutkiminen ja kehittäminen on turhaa, jos emme tiedä mihin sillä pyritään. Varsinkin kun paikkatiedon perusteknologiat ovat jo pitkälle kehittyneet ja saatavilla avoimilta markkinoilta. Kuka tutkii sijainnin merkitystä datataloudessa? Kuka uudistaa prosessit? Kuka mittaa hyötyjä euroissa?
