Yhteiskäytön juuret 1980-luvulla
Paikkatietojen yhteiskäyttöä alettiin edistää Suomessa jo 1980-luvulla. Ymmärrettiin, että yhteiskäyttö vähentää päällekkäistä tiedonkeruuta ja tehostaa tiedon hyödyntämistä esimerkiksi suunnittelussa ja päätöksenteossa.
Lähes 30 organisaatiota osallistui vuosina 1985–1991 Paikkatietojen yhteiskäyttöprojektiin (LIS, Land Information System), joka loi perustan suomalaiselle paikkatietoinfrastruktuurille. Ajatuksena oli jo tuolloin, että organisaatiot ylläpitävät paikkatietoja toimintaansa varten hajautetusti omissa järjestelmissään, mutta voivat käyttää myös muiden tuottamia tietoja standardoitujen tiedonsiirtopalveluiden kautta. Tämä edellytti sekä teknisten että hallinnollisten menettelyiden yhtenäistämistä – yhdenmukaisuutta tietojen tuottamisessa, kuvaamisessa ja siirtämisessä.
- LIS-projektissa määrittelimme, mitä paikkatietoaineistoista pitäisi kuvata ja miten, sillä mitään standardia ei vielä ollut. Olimme paljon yhteydessä tiedontuottajiin ja kävimme keskusteluja siitä, miten erityyppisiä aineistoja tulisi kuvata. Se oli iso oppimisprosessi puolin ja toisin, ja kannustimme tiedontuottajia vaivannäköön. Samalla synnytettiin sanastoa metadatan ja hakemiston tarpeisiin, kertoo Paula Ahonen-Rainio tuosta ajasta.
LIS-projekti käynnisti kokeiluvaiheen, jossa kehitettiin Paikkatietohakemisto ja tiedonsiirtoon tarkoitettu muunnosohjelmisto.
Verkkopalvelu ennen internetiä
Paikkatietohakemiston käyttöliittymä avattiin vuonna 1990 Infoteliin ja TeleSampoon, jotka olivat suomalaisia tekstipohjaisia tietoverkkopalveluita ennen internetin yleistymistä. Internetin yleistyessä aineistokuvailut julkaistiin www-sivustona syksyllä 1994. Tiedontuottajat toimittivat metatietoja paperilla, levykkeillä ja cd-levyillä Maanmittauslaitokselle, joka päivitti ne Paikkatietohakemiston relaatiotietokantaan.
Koska verkkoyhteyksien muodostaminen oli vielä hankalaa, Maanmittauslaitos ylläpiti käytön helpottamiseksi Paikkatietojen yhteiskäytön (PYK) manuaalista käsikirjaa. Se oli mappi, johon Maanmittauslaitoksessa tulostettiin tiedot Paikkatietohakemistosta ja postitettiin päivitetyt sivut käyttäjille. PYK-käsikirjassa oli myös tietoa mm. sanomakuvauksista ja sanastosta.
Suomen malli muualle Eurooppaan
Suomen Paikkatietohakemiston pohjalta lähdettiin toteuttamaan eurooppalaista hakemistoa, kun Paula Ahonen-Rainio oli vuosina 1991−1992 töissä Pariisissa EuroGeographicsin edeltäjässä CERCOssa. Hän oli myös eurooppalaisen standardointijärjestön CEN:n projektissa kehittämässä metatietostandardia, joka valmistui 1995. Ensimmäinen versio ISO:n paikkatiedon metatietostandardista julkaistiin vuonna 2003.
Jo 15 vuotta avointa lähdekoodia ja hajautettua ylläpitoa
Paikkatietoinfrastruktuuria on rakennettu Suomessa yhteistyöllä eri toimialojen kesken jo pitkään, mutta vuonna 2007 voimaan tullut INSPIRE-direktiivi ja sitä täydentävä kansallinen lainsäädäntö ovat vauhdittaneet kehitystä. Ne ovat edistäneet paikkatietoaineistojen ja -palvelujen löydettävyyttä, yhteentoimivuutta ja saatavuutta standardoiduilla rajapinnoilla. INSPIREn myötä Paikkatietohakemisto nimettiin laissa kansalliseksi hakupalveluksi.
Tiedontuottajat alkoivat laatia ja ylläpitää metatietoja suoraan Paikkatietohakemistossa vuonna 2006. Paikkatietohakemiston alustaksi otettiin vuonna 2010 käyttöön avoimen lähdekoodin GeoNetwork-ohjelmisto, joka tukee standardien ja CSW-rajapintojen käyttöä. Useat palvelut, kuten Paikkatietoikkuna ja Avoindata.fi, hyödyntävät Paikkatietohakemiston metatietoja. Tämä tukee hajautettua infrastruktuuria ja vähentää manuaalista työtä.
Metatiedot tekoälyn aikakaudella
Tekoäly on tuonut uusia mahdollisuuksia paikkatiedon hyödyntämiseen, mutta metatietojen rooli on edelleen keskeinen – jopa entistä tärkeämpi. Laadukkaat, yhtenäiset ja ajantasaiset metatiedot ovat edellytys sille, että tekoälyratkaisut voivat löytää, yhdistellä ja analysoida paikkatietoa luotettavasti.
Tekoäly ei siis korvaa metatietoja, vaan vahvistaa niiden merkitystä ja tuo uusia tapoja tuottaa ja hyödyntää niitä.
